lauantai 7. toukokuuta 2016

On taas lapsettomien lauantai

En enää edes muistanut, onko tämä blogi olemassa. Kuvittelin poistaneeni tämän. Olikin yllätys löytää se bittiavaruudesta. Salasanaakaan en muistanut enää. En myös muistanut, että tänään on lapsettomien lauantai, minun päiväni, ennen kuin ystäväni mainitsi siitä Facebookissa. Ei hän sanojaan minulle osoittanut vaan noin yleisesti muistutti. Aloin itkeä. En ole lapsettomuuttani itkenyt aikoihin.

Avioliittoni rakoilee. Olen asunut jo pitkään poissa kotoa, mutta emme ole eronneet. Ehkä pitäisi. Koska elämäni on myllerryksessä muutenkin, lapsettomuus on jäänyt sen jaloihin. Suren sitä vain, koska pelkään vanhuutta. En kestä ajatusta vanhenemksesta. En kestä avuttomana laitokseen joutumista ja sitä, että missään ei ole ketään, joka pitäisi puoliani.

Ehkä minun olisi syytä sulkea tämä blogi. En halua alkaa kirjoittaa lapsettomuusblogia, märehtiä sitä, että kyllä nyt on kamalaa. Kun ei oikeastaan ole. Ja vaikka olisi, ei sen lukemksesta kenellekään ole mitään iloa tai hyötyä. Niin kauan kuin on hoitoja, on toivoa. Niin kauan blogi on hyvää vertaistukeakin. Kun viimeinen "ei" kuuluu, jokainen on yksin.


sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Täysillä lapsettomana

Tajusin kuluvalla viikolla, että aloin elää tavallaan lapsiperheen elämää, vaikka minulla ei ollut lapsia, ja ehkä jo vähän ennen, kuin edes olin varma lapsettomuudesta, aloin vähitellen liukua kaikissa valinnoissani suunnilleen takaisin sinkuksi. 

Esimerkki 1: Auto. 

Kahdeksan vuotta ajelin farmareilla, sellaisilla, joihin varmasti mahtuu lastenvaunut kätevästi takaboksiin. Niin me ajattelimme autokaupoilla, että kärryt pitää saada kyytiin. Mitä sitä sitten autoa vaihtamaan, kun (!) lapsi on tulossa. Kivoja autojahan nuo ovat olleet, mutta ah mikä autuus, kun sain uuden auton 1500 kilometriä sitten: paljon pienempi, paljon kauniimpi, entisiäkin tehokkaampi - ja takaboksissa sen verran tilaa, että ehkä viikonloppulaukku mahtuu mukaan. Ihanaa! Olen vapautunut lapsiperheautoista!

Esimerkki 2: Vapaa-aika

Viihdyin pitkään hyvin kotona. Töiden jälkeen kuitenkin illalla väsytti. Nyt olivat kissanristiäiset mitkä tahansa, olen mukana, jos vain kutsutaan. Vaikka ei välttämättä kiinnostaisi edes lähteä, lähden silti. Melkeinpä joka kerta on ollut hyvä fiilis, kun sain ryytyneenäkin mentyä. Kaipaan menoa ja meininkiä kuin sinkkuvuosina. En aio enkä halua olle sidottuna kotiin kuin perheenäiti, mutta tiedostamattani olin luisunut tilanteeseen. 

Esimerkki 3: Haaveilu pitkästä irtiotosta

Haaveissa siintää useamman kuukauden reissu jonnekin. Haluaisin kokea saman vapauden kuin monet nuoret viettäessään välivuottaan rinkka selässä Aasiassa. Olen hostellielämään liian keskiluokkainen ja mukavuudenhaluinen, mutta tinkimällä jonkin verran nykyisistä laatuvaatimuksista saisin helposti tarvittavan rahan koottua. Ongelmana enemmänkin on vapaan saaminen töistä, mutta haluan uskoa senkin onnistuvan. Ja kyllä, tälle matkalle haluaisin ehdottomasti lähteä yksin.

Hienoinen ongelma vain on, että mieheni elää ihan erilaista vaihetta.   

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Minä en koskaan...

Eilisen kaltaiset päivät näyttävät sittenkin vielä olevan vähän vaikeita. Valmistujaisjuhlat ovat leimallisesti perhe- ja sukujuhlia, joissa myös vanhempia onnitellaan ja kiitellään lapsen menestyksestä. Minä en koskaan saa olla ylpeä omasta ylioppilaastani. Tietenkin on mahdollista, että minun lapseni olisi valinnut toisen koulutusreitin, mutta sitten olisin järjestänyt suuret juhlat ammattiin valmistuneelle.

Minä en koskaan...
saa olla ylpeä koulussa pärjäävästä lapsestani.
saa pitää vanhemman puhetta lakkiaisissa, vaikka se oli pitkään yksi haaveeni.
voi leikkimielellä pohdiskella, keneltä lapseni on saanut minkäkin lahjakkuutensa (jos hänellä sellaisia olisi).
saa jännittää jatko-opintopaikan saamista, iloita tai murehtia lapsen rinnalla, kannustaa pääsykokeissa, seurata, miten lapsi itsenäistyy, kulkea rinnalla, kannatella tarvittaessa.

Näin on, koska minä en koskaan voi saada lapsia.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Huomenna on minun päiväni

Sunnuntai on minulla someton päivä. En jaksa onnea kaikille äideille -päivityksiä. Puhuin samasta täsmälleen vuosi sitten, kun kirjoitin yhden blogini luetuimmista jutuista lapsettomien lauantaista. En edelleen ymmärrä, miksi onnitella naisia siitä, että heillä on ollut toimiva keho.

Minä en koskaan vietä äitienpäivää. Minulle ei kukaan pieni ihminen kanna aamupalaa vuoteeseen eikä minua viedä toukokuun toisena sunnuntaina ravintolaan syömään. Minulle tarjoilee huomenna aamiaista hotelli, jossa vietän laatuaikaa aivan yksin, ja minut viedään syömään huomisiltana johonkin hienoon ravintolaan, onhan meidän koko perheen päivä, meidän lapsettomien. Minulle kukaan ei osta äitienpäiväruusuja tai -lahjoja, mutta minä tyttö olen sen verran reipas, että ostin tänään ihan itse kolmensadan euron kengät - koska olen sen arvoinen. Ruusutkin saatan hakea, ihan vain siksi, että pidän niistä.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun lapsettomien lauantaina tiedän, ettei minusta koskaan tule äitiä, etten koskaan vietä äitienpäivää omien lasten kanssa. Onhan se ehkä surullista, mutta toisaalta ei. Tämä on minun elämäni, ja siitä nyt on sattunut muotoutumaan tällainen.

Voimia teille, joilla vielä on matkaa tähän minun saavuttamaani rauhaan. Huomenna on oikeus olla murheellinen, kuten ihan kaikkina muinakin päivinä, jos siltä tuntuu.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Irvokasta - 65-vuotias hoidoilla odottamaan nelosia!

Lapsettomuushoidot alkavat olla minulle kaukaista menneisyyttä. Sain ikuisesti lapseton -leiman vasta kaksi kuukautta sitten, mutta minusta tuntuu, kuin siitä olisi ainakin vuosi. Elän elämääni kuten ennenkin, suunnittelen pitkiä lomamatkoja, toteutan niitä, elän juuri niin itsekkäästi kuin aina ennenkin. Kai minä muuttumaan olisin pystynyt, jos elämäni olisi muuttunut - mutta se ei muuttunut.

Iltapäivälehdet ja Hesarikin kirjoittavat saksalaisnaisesta, joka hakeutui Ukrainaan lapsettomuushoitoihin. Naisella on ennestään liuta lapsia useiden eri miesten kanssa, mutta vielä viittä vaille eläkkeellä päätti sitten vielä pyöräyttää yhden sarjan ipanoita, vaikka se on vaarallista kaikille viidelle: äidille ja niille näljälle sikiölle.

En ala moralisoida ukrainalaisklinikkaa. Ovathan klinikat Suomessakin kaupallisia, voittoa tavoittelevia yrityksiä, jos ostaa hoidot yksityiseltä. Sen verran paljon omatkin hoitoni maksoivat, että kyllä vain niillä voittoa tehtiin, mutta näin toimii markkinatalous. Mutta tuota naista minä hämmästelen! Blogini nimi Mummoikäisenä mutsiksi saa aika ruman kaiun. Minä siis olin 41 viimeisen siirron aikaan. Tuo nainen on 65. Oma ikäni oli ihan äärirajoilla, tiedän. Mutta kyllä vain olen kuitenkin eri ikäpolveakin kuin tuo emäntä.

Minusta naisen toiminta on irvokasta. En pysty mitenkään ymmärtämään hänen motiivejaan. Naisen vanhin lapsi on vanhempi kuin minä, nuorimmaisensa on 9, hänellä on lapsenlapsiakin jo liuta - ja ei kun Ukrainaan hedelmöityshoitoihin ja vieläpä neloset. Voisiko terveemmillä tavoilla yrittää todistella olevansa jotain? Vai oliko tämä hänen varttituntinsa julkisuudessa?

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Kukaan ei...

No niin, enhän minä tästä ollut kuivilla, vaikka kuinka kuvittelin.

Olin katsomassa Mamma Miaa Svenska Teatternissa. Itkemäänhän minä aloin, kun tytär sanoo äidilleen olevansa tästä ylpeä. Kukaan ei koskaan sano minulle, äiti, olen ylpeä sinusta. Koskaan en saa lähettää omaa lastani maailmalle. Toisaalta aika paljon olisi yhteistä matkaa taivallettava siihen asti, että tyypin voisi maailmalle laskea. Edelleen lasten jutut ovat minusta typeriä, pelkäisin kuollakseni, että lasta kiusattaisiin koulussa ja mitä kaikkea nyt voisinkaan pelätä. Että vaikka ei tule niitä hyviä juttuja, eipä tule huonojakaan, KOSKA MINÄ EN OI SAADA LASTA.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Kun on ollut aikaa sulatella

Pari viikkoa on ollut aikaa sulatella lapsettomaksi jäämistä. Olen mielestäni kaikessa keskinkertainen. En ole koskaan ollut missään erityisen hyvä. Koulussa olen pärjännyt hyvin, mutten ole ollut huippu. Olen ihan hyvännäköinen noin nelikymppiseksi, mutte koskaan ole ollut varsinaisesti kaunotar. Minulla on hyvä työ, mutta ei sellainen, että kukaan sitä kadehtisi, jollei nyt saman alan työtön.

Mutta nyt on jotain, missä olen tavattoman huono, suorastaan surkea: en saa lapsia. Diagnoosi papereissakin oli multiple problems tai vastaavaa.

Kyllä hiukan vihlaisi esimerkiksi Ilta-Sanomien juttu 44-vuotiaana yksin äidiksi ryhtyneestä naisesta. Noin vain siis voi ryhtyä. (En lukenut, näin vain otsikon.) Ei auttanut minua, että mieskin on. Hankkiminen vain jäi puolitiehen.

Parille ystävälleni olen asiasta kertonut. Ihan rehellisesti minua todella ärsyttää jokainen voivottelu ja kyllä sinulla varmaan on rankkaa -päivittely. Ei minulla ole rankkaa. Enää. Hoidot olivat rankkoja. Olen sanonut saman myös ihan vieraallekin ihmiselle, kun keskustelussa jotenkin sivusimme lapsiasiaa: "Minä en ole voinut saada lapsia." Sen sanominen ei ole edes vaikeaa.