lauantai 7. toukokuuta 2016

On taas lapsettomien lauantai

En enää edes muistanut, onko tämä blogi olemassa. Kuvittelin poistaneeni tämän. Olikin yllätys löytää se bittiavaruudesta. Salasanaakaan en muistanut enää. En myös muistanut, että tänään on lapsettomien lauantai, minun päiväni, ennen kuin ystäväni mainitsi siitä Facebookissa. Ei hän sanojaan minulle osoittanut vaan noin yleisesti muistutti. Aloin itkeä. En ole lapsettomuuttani itkenyt aikoihin.

Avioliittoni rakoilee. Olen asunut jo pitkään poissa kotoa, mutta emme ole eronneet. Ehkä pitäisi. Koska elämäni on myllerryksessä muutenkin, lapsettomuus on jäänyt sen jaloihin. Suren sitä vain, koska pelkään vanhuutta. En kestä ajatusta vanhenemksesta. En kestä avuttomana laitokseen joutumista ja sitä, että missään ei ole ketään, joka pitäisi puoliani.

Ehkä minun olisi syytä sulkea tämä blogi. En halua alkaa kirjoittaa lapsettomuusblogia, märehtiä sitä, että kyllä nyt on kamalaa. Kun ei oikeastaan ole. Ja vaikka olisi, ei sen lukemksesta kenellekään ole mitään iloa tai hyötyä. Niin kauan kuin on hoitoja, on toivoa. Niin kauan blogi on hyvää vertaistukeakin. Kun viimeinen "ei" kuuluu, jokainen on yksin.


2 kommenttia:

  1. "Niin kauan kuin on hoitoja, on toivoa. Niin kauan blogi on hyvää vertaistukeakin. Kun viimeinen "ei" kuuluu, jokainen on yksin."

    Tuo olisi voinut tulla minun näppiksestäni. Kun ei ole hoitoja eikä toivoa enää, niin tuntuu ettei ole sitä vertaistukeakaan. Lapsettomuusblogit kun keskittyvät hoitoihin ja toivomiseen. Mitä jää jäljelle kun kaikki on ohi?

    Myös minua tulevaisuus pelottaa, paljon. Kun ei ole mikään kamalan nuori enää, alkaa elämän realiteetit tulla ja muistaa sen, että koko ajan vanhenee. Se on fakta joka on ja pysyy. Minuakin pelottaa, että jään vanhana yksin. Kuka pitää puoliani kun en siihen enää yksin kykene. Minulla on edelleen mieheni, ja olen siitä mahdottoman kiitollinen. Mutta entä sitten kun häntä ei enää ole? Tai sitten jos hän jää yksin ensin. Kuka huolehtii hänestä?

    Hirmuisen paljon voimia toivotan sinulle! Et ole yksin ajatustesi kanssa. Toivon myös, että päädytte lopulta parisuhteessanne siihen ratkaisuun, joka parhaaksenne on. Halauksia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, en ole mikään lapsonen enää itsekään. Siksi vanheneminen on alkanut pelottaa. Eihän se tervettä ole nelikymppisenä murehtia, mitä sitten, kun ikää on tuplasti enemmän. Mutta niin vain teen. Sehän on osa tätä lapsettomuuteen sopeutumista. Ja niin vain on, että harva puolisonsa kanssa samaan aikaan täältä lähtee. Jompikumpi jää aina yksin. En tiedä, miten minulle käy. Kunpa osaisin lopettaa suremisen ja elää täysillä niin kauan, kuin se on mahdolista.

      Poista